Matkasta itseen, omaan turvaan ja rakkauteen

14.09.2022

Montako vuotta pitää mennä, että huomaa omat tunteensa ja toiveensa? Ihminen on taitava painamaan alas itsensä, oman tunteensa ja tarpeensa. Olen onnellinen, että kohtasin viimein minut. Olin kymmenen vuotta eli lähes koko aviovuotemme ajan taistellut liiton puolesta niin paljon, etten ole antanut omien todellisten tunteideni tulla esiin. Minulle on ollut tärkeää ulkoiset puitteet, "tavallinen" perhe-elämä kaikkine omaisuuksineen huolimatta siitä, mitä se vaatii. Se vaati sen, etten rakastanut itseäni eli häntä, jota minun kuuluu rakastaa eniten tässä elämässä. Patosin kaikki tunteeni, söin ja join itseni turraksi ja epäterveeksi, lähes joka viikonloppu. Viikolla kuritin, kituutin ja rankaisin itseäni, liikuin väsyksiin. Olin armoton. Olin rakkaudeton.

Monta vuotta olen koittanut saada kehostani irti kaikkea turtuneisuuden ja pakenemisen tuomia kiloja. Kehoni ei kuitenkaan päästänyt koskaan tätä ruskeaa tahmeaa energiaa pois minusta. Se oli jumissa. Aivan juuri hiljattain minulle tuotiin esiin syy tähän ongelmaan. Kehoni ei luovuttanut, koska en sallinut todellisten tunteideni tulla esiin. En itse luovuttanut. Keho patosi, koska itsekin patosin.

Ajoittain, aivan joka vuosi kohtasin hetkellisesti tunteeni, olin useita kertoja sanonut ääneen, että haluan erota. Eroa ei tapahtunut, koska olin jäänyt kiinni materialistisiin pinnallisiin asioihin ja helppoon elämään. Laitoin lasten ja perheen hyvinvoinnin omani edelle. En tarkoita, että mies kenen kanssa elin liitossa, olisi jotenkin huono ihminen tai muuta vaan hän ei ollut minua varten. En saanut häneltä eroaikeisiini vastakaikua, en varhaisessakaan vaiheessa. Mieheni ei luopunut minusta ja meistä, koska hänessä on vahva menettämisen pelko. Hän piti kiinni, hän patosi puronsa niin vahvasti, että se vuosi lopulta yli. Virtaava vesi tulvii yli, jos se padotaan. Se rikkoo kaiken mennessään. Mies, jonka kanssa olen jakanut elämästäni 16 vuotta on hyvä isä ja kiltti mies, enkä toivo hänelle muuta kuin hyvää. Kunnioitan häntä ihmisenä ja lasteni isänä eikä eroon liity mitään dramatiikkaa, vaan sopua ja yhteistä ymmärrystä.

Edeltäneenä viikonloppuna kohtasin sieluni toisen puolikkaan. Luulin jo, että toiveeni siitä, että tapaisin jonkun ritarin, joka vapauttaisi minut, oli käymässä toteen. Sain hetkellisesti kokea tämän odotuksen tulleen toteen siihen liittyvine tunteineen. Kunnes hän perui tapaamisemme viime hetkellä. Ymmärrettävät syyt ja oma prosessi kesken. Ei ollut aika. Tämä tarina sielun puolikkaasta, kuin myös se, mistä tiedän hänen olevani sieluni puolikas, ovat tarina erikseen. No palatakseni tähän eroteemaan, sielunpuolikas kävi hetkellisesti elämässäni tuomassa minulle havaintokenttään avioliitossani patomani toiveet ja tunteet. Syytin itseäni siitä, miksi olen padonnut ja paennut, mutta samalla koin valtavaa helpotusta, että olen huomannut nämä asiat nyt ja tehnyt päätöksen. Huomasin, etten tarvitse elämääni ketään, joka näennäisesti toisi minulle rakkauden ulkopuolelta. Huomasin, että se löytyy sisältä. Huomasin, etten tarvitse ulkoisia hienoja puitteita tuomaan minulle turvaa ja kotia, koska kaikista kaunein turva ja koti ovat jo minussa. Tarvitsemani rakkaus löytyy itsestä.

Kaikki nämä viimeaikaiset prosessit kuten myös ulkoisessa ilmiömaailmassa näkyvät havainnot ovat tarkoituksenmukaisia ja tarkoitettuja. Koronapandemia laukaisi minut ajattelemaan asioita, jotka ovat minulle elämässä tärkeitä. Ja jos vaikka rokottamattomana menettäisin työni ja kotini, mitä se minulle merkitsisi? Huomasin silloin, etten ollut valmis uhraamaan itseäni, olin kyllä valmis uhraamaan työni ja kotini itseni vuoksi. Se oli ensimmäinen askel siihen, että laitoin itseni ykköseksi huolimatta siitä, että minua painostettiin, uhkailtiin, lahjottiin ja syrjittiin. Ei, en uhraa itseäni. Oppiläksy 1. Kuuntelen itseäni ja toimin omasta itsestäni käsin, luotan omiin näkemyksiini, intuitiooni ja seison niiden takana. En petä itseäni. On huomattavissa, ettei tämä pandemia ollut sattumaa, ilmiömaailma vie kohti sitä, mitä kohden minun kuuluu mennä, kohti Jumalaa ja itseäni. Pandemia on varmasti opettanut jokaista, siksi se on ollut tarpeellinen.

Sitten tässä näennäisessä maailmassa ilmentyi toinenkin kriisi; sota ja hintojen nousu. Huomasin aluksi lähteneeni mukaan siihen narratiiviin, että kaikki tämä oli tahallisesti aiheutettua ja että meiltä aiotaan nyt viedä kaikki omaisuus, vapaus mukaan lukein. Onneksi pääsin tästä pelkopohjaisesta narratiivista erilleen, sillä ymmärsin, että minulle on nykyään aivan sama, ovatko nämä tahallista vai tahattomia ilmiöitä, sillä joka tapauksessa tapahtuu niin kuin on tarkoitettu. Vaikka nämä ilmiöt olisivat tahallisia, ne ovat tarkoitettuja. Mikään ei ole sattumaa. Kohdallani totesin, että ei ole mitään mieltä vastustaa maailman ilmiöitä, miksi vastustaisin sitä, joka tapahtuu kuitenkin? Se vie minusta vain energiaa, syö sisältä ja se perustuu pelkoon. Päätin, että elän tässä hetkessä nauttien kaikesta mistä minulla nyt on enkä vastusta sitä, mitä tapahtuu. Annan tulla sen, mikä on tullakseen ja annan mennä sen, mikä on mennäkseen. Antaudun. Se oli oppiläksy numero 2.

Siitä päästiin seuraavaan ilmiömaailman tapahtumaan nimittäin sähkön hinnan nousuun. Havahduin ajattelemaan, kuinka paljon maksan tästä, mitä minulla nyt on? Tekeekö kaikki tämä ulkoinen minut onnelliseksi ja miksi pidän siitä kiinni? Haluanko maksaa sähköstä 1500 euroa ja taloista saman verran päälle kaikkine kuluineen? Tätäkö varten minä teen töitä? Tätäkö varten minä haluan käyttää päivästäni kolmasosan, saman verran koko elämästäni? Asia oli selvä. En ollut enää valmis siihen. Jos olin jo aiemmin käynyt läpi prosessin, jossa luopuisin talosta ja työstä niin havaintomaailmaani nousi ajatus siitä, että luovun talosta nyt ajatusten lisäksi oikeasti.

Tottakai päätökseeni vaikutti sisälläni vuosia kytenyt tunne siitä, että jotakin puuttui. Talosta luopumisesta pääsin siihen ajatukseen, että haluanko muuttaa mieheni kanssa samaan asuntoon ja huomasin saavani voimakkaita helpotuksen ja vapautumisen tuntemuksia ajatuksesta, että en muuttaisi hänen kanssaan asumaan. Prosessi käynnistyi. Tunteet alkoivat vihdoin tulla läpi. Nyt on minun alkuni, nyt on uuden elämäni alun aika. Olen oppinut valtavasti itsestäni ja kaikesta näistä hiljattain tapahtuneista ilmiöistä. Kaikki havainnot ja tunteet johtavat yhteen alkulähteeseen ja se olen minä itse. Siksi tästä eteenpäin tiedän, että tulen kohtaamaan tunteeni ja tarkastelemaan niitä. En paina, enkä patoa. Oppiläksy 3. Huolehdin itsestäni ja rakastan itseäni.

Tulevaisuus näyttäytyy minulle positiivisena. Olen huomannut, että ympärilläni olevassa maailmassa tapahtuneet ilmiöt kulkevat aivan käsikädessä sisäisen maailmani kanssa. Kaikki on synkronissa ja kaikella on tarkoitus. Olen hirvittävän kiitollinen koko prosessista. Minussa on sisällä valtava rauha ja luottamus siihen, että minut viedään juuri sinne, mihin minun on tarkoitus mennä. Nyt näyttäytyy siltä, että vuosi sitten ajatusprosessissani käymäni luopuminen myös palkkatyöstä tulee tapahtumaan. Mitä se sitten tuo mukanaan, uusia mahdollisuuksia, uusia alkuja, uusia oppeja ja paluuta itseni äärelle ja siihen, mikä minulle on tärkeää. Siihen kysymykseen, mihin minä haluan käyttää elämästäni 30 vuotta.

Se miksi nyt vasta pohdin, mitä työtä haluaisin tehdä, on aivan täysin johdannainen siihen, etten vielä nuorena tuntenut ja tunnistanut todellista minääni. Tein valintoja epäterveistä pinnallisista asioista lähtien. Saavuttamisen ja materiaalin hankkimisen lähtökohdista. Saavuttamiseen ja materiaaliin liittyvät toiveet tulevat tietysti lapsuudessa hankittujen ajatusmallien ja tunnelukkojen kautta. Nyt jos joskus olen huomannut, että materialistisuus ja jonkun aseman saavuttaminen ovat vääriä lähtökohtia. Ne palvelet vain sitä tunnetta, että kokisin olevani merkityksellinen ja hyväksytty. Minähän olen jo merkityksellinen ja hyväksytty. Kaikki lähtee itsestä. Saavutukset ja materia ovat asioista, jotka tekevät meidät näennäisesti onnelliseksi eikä mitään materiaa saa täältä mukaansa. Me olemme tulleet tänne elämään elämämme todellisina itsenämme. Miten olisin silloin osannut valita itsestäni lähtien? Niin kumppania kuin opinalaanikaan.

Lapseni ovat tietysti minun elämäni suurimpia rakkauden kohteita ja rakkauden lähteitä, jotka pyrin saattamaan heidän elämänsä alulle mahdollisimman hyvin. En pelkää tai huolehdi heidän puolesta, sillä tiedän, että tämäkin oli heidän elämässään tarkoituksenmukaista. Se on osa heidän elämänpolkuaan. He selviävät ja tästä menevät läpi aivan juuri niin kuin on tarkoitettu. Perhe on varmasti vahva ja yhtä merkityksellinen yhdenkin vanhemman perheessä.

Näen nyt korkeimmasta näkökulmasta ja ajoin nähdä vast edeskin. Rakkaus, koti ja turva ovat minussa niin kuin ne ovat aina olleetkin. Olen onnellinen, että löysin takaisin.